Moduuli 2: Koulutusmateriaalit (Sosiaalihuollolle)

Daniel on 4-vuotias poika. Hänen 27-vuotias äitinsä käyttää liikaa alkoholia ja on ajoittain väkivaltainen kumppaneitaan kohtaan. Danielin suomen kielen taito on heikko. Hän on ujo ja varautunut, eikä hän puhu juurikaan opettajille. Danielilla on kaksi sisarusta, 7-vuotias sisko Anna, jonka isä on äidin ensimmäinen kumppani, ja 1-vuotias veli Adam, jonka isä on äidin neljäs kumppani, herra A. Poliisi on soitettu 27 kertaa paikalle lähisuhdeväkivaltatapausten yhteydessä. Tilannetta on usein mutkistanut se, että pariskunnasta molemmat ovat olleet juovuksissa. Danielin äiti on ottanut kahdesti yliannoksen unilääkettä tarkoituksenaan tehdä itsemurha. Perhe on muuttanut useita kertoja vuokranmaksuvaikeuksien takia. Kun äiti odotti Adamia, herra A kehotti häntä keskeyttämään raskauden. Äiti jätti väliin neljä synnytystä edeltävää terveydenhuoltokäyntiä. Kun hän joutui sairaalaan, herra A irrotti tipan ja äiti poistui luvatta sairaalasta. 

Danielilla oli vasemmassa käsivarressa kierremurtuma, jonka sanottiin tulleen, kun hän hyppi sohvalla siskonsa kanssa ensiapuun tuloa edeltävänä päivänä. Mustelmat olkapäässä ja alavatsassa johtuivat hänen äitinsä selityksen mukaan siitä, että hän oli kaatunut pyörällä monta kertaa. Käyntejä terveydenhuollon ammattilaisten luona oli, mutta niiden yhteydessä ei huomioitu lähisuhdevallan pitkää historiaa perheessä. Kun Daniel aloitti koulun, hän ja hänen sisarensa Anna olivat usein poissa. Opettajat huolestuivat, kun Daniel laihtui selvästi. Daniel vaikutti aina nälkäiseltä ja otti ruokailun aikana näkkileipiä, joita hän kätki taskuihinsa. 

Pohdintatehtävä

(1) Mieti, millaisia varoitusmerkkejä ja punaisia lippuja Danielin tapauksessa oli. Mitkä olivat varhaisia merkkejä mahdollisesta kaltoinkohtelusta ja miten ne olisi voitu tunnistaa aikaisemmin?
(2) Millaisia mahdollisuuksia toimia ja tukea perhettä terveydenhuollon ammattilaiset menettivät? Mitä tapauksessa olisi voitu tehdä paremmin? 

Tapaus on mukauttaen poimittu sivustolta  The Medical Women’s International Association’s Interactive Violence Manual

Gabby meni naimisiin miehensä Nickin kanssa pitkän seurustelun jälkeen ja muutti pian sen jälkeen miehensä perheen maatilalle. Pariskunta oli onnellinen maatilalla ja sai pian ensimmäisen lapsensa. Raskauden aikana Nickin käytös alkoi muuttua ja kun heidän tyttärensä syntyi, suhde ei tuntunut samalta kuin ennen. Nick vetäytyi ja vietti pitkiä aikoja yksin. Gabbyn mielestä Nick alkoi muistuttaa isäänsä, joka oli aina ollut ankara.

Nickin käytös muuttui uhkaavaksi ja kontrolloivaksi erityisesti rahankäytön ja sosiaalisten suhteiden osalta. Hän oli ristiriitatilanteissa yhä aggressiivisempi ja usein huusi ja heitteli tavaroita ympäri huonetta. Gabby ajatteli, että koska Nick ei satuttanut häntä fyysisesti, kyseessä ei ollut väkivalta. Nick ei osoittanut suurta kiinnostusta heidän tytärtään Janea kohtaan paitsi julkisella paikalla, jolloin hän esitti tytärtään jumaloivaa ja rakastavaa isää.

Jane oli yleensä hyvin käyttäytyvä lapsi, mutta Gabby huomasi, ettei tätä voinut jättää kenenkään muun hoitoon. Jane itki ja ahdistui silminnähden, kun Gabby vei hänet jonkun toisen hoitoon. Tämä oli stressaavaa Gabbylle, ja se merkitsi myös sitä, että hänen sosiaalinen piirinsä rajoittui entisestään.

Jane oppi hitaasti ryömimään, kävelemään ja puhumaan. Hänen unirytminsä häiriintyi, eikä Gabby saanut useinkaan nukkua öitään heräämättä vielä silloinkaan, kun Jane oli jo täyttänyt vuoden. Kun Jane oppi puhumaan, hän alkoi änkyttää, ja se haittasi entisestään puheenkehitystä. Gabby oli huolissaan Janesta. Lääkäri sanoi, että tämä oli normaalia joillekin lapsille ja että jos puheenkehityksen ongelmat jatkuisivat, hän voisi ohjata Janen erikoislääkärille myöhemmin.

Muutaman vuoden kuluttua Gabby ei enää voinut hyväksyä Nickin käytöstä. Riitojen aikana Nick tarttui nykyään kivääriinsä, joka hänellä oli metsästysharrastusta varten, ja Gabby piti tätä hyvin uhkaavana. Useita kertoja Nickin heittämät tavarat osuivat Gabbyyn ja hän pelkäsi yhä enemmän heidän tyttärensä puolesta. Gabby päätti lähteä ja oli yhteydessä paikalliseen väkivaltatyön järjestöön, joka auttoi häntä saamaan Nickille lähestymiskiellon.

Kun Gabby oli vienyt Janen Nickin luota pois, tytön käytös alkoi muuttua. Janen kehitys näytti nopeutuvan, eikä Gabby ymmärtänyt miksi. Väkivaltatyön järjestö tarjosi myös neuvontaa, ja tässä yhteydessä Gabby puhui asiasta. Tukihenkilö toi esiin, että Janen kehitysviivästymä, änkytys, ärtymys ja eroahdistus olivat seurausta aiemmasta kaltoinkohtelusta.

Tässä tapauksessa lähisuhdeväkivaltaa ei ole tunnistettu. Jos lääkäri olisi kysynyt Gabbylta tai Nickiltä (joka oli käynyt saman lääkärin vastaanotolla kroonisen selkäkivun vuoksi) heidän suhteestaan ja perheen ja etenkin Janen tilanteesta, väkivaltatilanne olisi voitu tunnistaa jo paljon aikaisemmin.

Ammattilaisia, palveluntarjoajia ja asiantuntijoita, jotka osallistuvat lähisuhdeväkivallan uhrien tukemiseen, voivat olla esimerkiksi perusterveydenhuollon- ja erikoissairaanhoidon palvelut, mielenterveyspalvelut, seksuaaliväkivallan uhrien tukipalvelut, sosiaalihuolto, rikosseuraamuslaitos, poliisi, ehdonalaisvalvonta, päihteidenkäyttäjien tukipalvelut, turvakotipalvelut ja lähisuhdeväkivaltaan erikoistuneet muut tukipalvelut.  

Mukautettu tapauksesta: RACGP (2014): Abuse and Violence: Working with our patients in general practice